Selaan aamutuimaan Twitteriä. Otan toisen kupin aamukahvia ja nautin yksinäisyydestä. Luen seuraamani henkilön twiitin. Pysähdyn ja luen uudelleen. Nieleskelen. Siinä se on. Kaiken ydin. Se, mille luomme lasten ja nuorten kanssa koko elämän perustan. Luottamus.
Twiitissä kerrottiin, miten kirjoittaja oli harrastereissullaan törmännyt isään ja pieneen lapseen uimahallin portaissa. Tyttö piti isän kädestä kiinni. Matka taittui portaikkoon, jonne he olivat kulkeneet ikään kuin yhtä matkaa ja olleet hyvin lähekkäin. Ohitushetkellä pienenpieni käsi oli ensin koskettanut kirjoittajan kättä ja sen jälkeen tarttunut siihen. He eivät tunteneet, eivät olleet kohdanneet koskaan ennen, mutta tyttö tarttui vierasta naista kädestä, kulki turvallisesti portaat alas toinen käsi isän, toinen vieraan aikuisen kädessä.
"Lapsi ei katso kohti, puristaa vain kättä ja keskittyy askeleisiinsa. Tasanteella hän päästää irti ja nostaa katseensa. Ei pelästy, vaan hymyilee silmät luottavaisina."
Kirjoittaja pohtii twiitin lopussa, miten hänen koko maailmansa pyörähti ympäri tässä hetkessä. Miten hän oivalsi, kuinka pienestä elämässä oikeastaan onkaan kyse, luottamuksesta. Siitä, miten tuntematon aikuinen voi olla tuttu ja turvallinen epävarmassa, uudessa tilanteessa.
Pohdin omaa toimintaani sekä äitinä että ammattilaisena. Olenko luottamuksen arvoinen, turvallinen aikuinen? Olenko äiti, jonka puoleen lapsen on turvallista kääntyä, olenko aikuinen, jota uskaltaa portaikossa ottaa kädestä? Entä teemmekö nuorten kanssa työtä, josta meidät muistetaan ja jossa meihin luotetaan?
Näihin kaikkiin kysymyksiin on onneksi melko helppo vastata myönteisesti. Saan olla ylpeä ja iloinen siitä, että molemmat, jo täysi-ikäiset, poikani tukeutuvat minuun ”tiukan paikan tullen” mutta myös muuten vaan, ja siitä, että olemme kasvattaneet tokaluokkalaisen luottavaiseksi, määrätietoiseksi ja rohkeaksi pieneksi tytöksi. Sellaiseksi, jolla on ympärillään turvallisten aikuisten tukiverkosto. Syvällä sisälläni läikähti eräänä perjantaipäivänä, kun puhelimeeni kilahti viesti, jossa nuorempi poika kysyi lyhyesti apua: ”Tuleeko ennen jo-sanaa pilkku?” Olemme vannottaneet, että aina saa soittaa, aina saa pyytää apua. Oli asia miten pieni tai mitätön tahansa.
Työni nuorten parissa perustuu vahvasti kohtaamisiin. Näiden kolmen vuoden aikana olen saanut kuulla, että meitä tarvitaan. Meiltä myös kysytään säännöllisesti, koska tulemme taas. Nuoret pysähtyvät, keskustelevat, kiinnostuvat. He saavat meidät kuuntelemaan ja meiltä huomioita. On ollut hienoa huomata, miten täysin ulkopuolisista tulee niin valtavan tärkeitä! Kun katseemme kohtaavat, tunnen syvää kiitollisuutta: nuoret luottavat meihin.
Väestöliitto kysyi taannoin nuorilta, millainen on turvallinen aikuinen. Nuoret mielsivät turvalliseksi aikuiseksi sellaisen, joka huolehtii lapsesta ja tietää, missä lapsi liikkuu. Turvallinen aikuinen asettaa rajoja ja pysyy aikuisen asemassa – on vakaa, järkevä ja asiallinen. Turvallinen aikuinen ottaa vastuuta ja antaa vapauksia, kuuntelee, keskustelee ja on aidosti kiinnostunut lapsesta tai nuoresta. Turvallista aikuista on helppo lähestyä ja hänen seurassaan saa olla ihan oma itsensä. Hän ymmärtää ja hänelle voi kertoa luottamuksellisia asioita. Turvallinen aikuinen pitää lupauksensa, on rehellinen ja ohjaa lasta tai nuorta oikeaan suuntaan.
Näihin turvallisen aikuisuuden kriteereihin on helppo yhtyä. Meitä aikuisia tarvitaan peileiksi ja rajojen asettajiksi. Kädestä saa ja pitää ottaa kiinni, kun siltä tuntuu. Uimahallikohtaaminen muistutti minua yhdestä asiasta: jokainen meistä voi olla lapselle turvallinen aikuinen, lapsi tarvitsee lopulta niin kovin vähän.
Hyvää ystävänpäivää!
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!