Moni kysyy, millä tavoin pidämme parisuhteesta huolta, miten me olemme selviytyneet liki 25 vuotta yhdessä ja 20 vuotta avioliitossa, miten selvitimme vauva-ajan, uhmaikä- ja murrosikäkriisit, miten pidämme pystyssä hektistä kolmen lapsen perhettä harrastus- ja kuljetusrumbineen. Minulta kysytään usein myös, miten pystyn niin luontevasti olemaan, nauramaan ja keskustelemaan lasteni kanssa. Miten ihmeessä olemme tässä pisteessä? Mikä on meidän salaisuutemme?
Totuus on, että salaisuuksia ei ole. On vain tahto. Tahdon takana on toki erilaisia tekijöitä ja toimintoja: rakkaus, välittäminen, kokemukset (on helppo toimia kolmannen lapsen kanssa eri tavoin kuin ensimmäisen, oppia virheistään), kumppanuus ja vanhemmuus. Nämä kaikki vahvistavat sitä tahtoa, jota pitää olla, jotta perusarjesta selviää. Lisäksi yhteiset, ilman somea tai työkonetta vietetyt, lyhyetkin hetket ja uskallus iloita tosi pienistä ovat kantaneet. Kaikki tunteet ovat meillä sallittuja, mutta ketään ei saa satuttaa ja oikeissa hetkissä pitää osata pyytää anteeksi. Lupa olla erehtyväinen ja tehdä virheitä, nekin sopivat yhtälöön.
Jo varhain parisuhteessa päätin, että kysyn joka päivä puolisoltani, mitä hänelle kuuluu. Vihkimistilaisuudessa lupasin tahtoa myötä- ja vastamäessä. Se on isoin lupaukseni kenellekään koskaan. Se on toisaalta ollut myös helpoin muistaa ja pitää. Kun esikoisemme syntyi, päätin, että ilmaisen lapselle joka päivä – tavalla tai toisella – rakastavani häntä. Jotta hän tuntee olevansa toivottu ja tärkeä. Toistin päätökseni kolmesti. Murrosiän kiemuroissa ja pitkiksi venyneissä öissä minun oli tahdottava selvitä. Helppoa se ei ollut.
Ratkaisu on ollut sen sijaan tässäkin melko helppo: rakkaus. Rakkaus on verbi, jota pitää käyttää. Rakkaus on päätös. Pieniltä tuntuvat teot, kosketukset ja lupaukset, arkiset kohtaamiset ovat rakkautta. Mitään ”sen suurempaa ja ihmeellisempää” ei tarvita. Kun tahtoo ja muistaa rakastaa, selviää hankalistakin tilanteista. Lasten ja nuorten kohdalla kannattaa ottaa käyttöön sama kysymys, jonka aiemmin päätin mieheltänikin päivittäin kysyä. "Mitä kuuluu?" on yksi suurimmista välittämistä ja rakkautta osoittavista kysymyksistä. Ja yksi pienimmistä välittämisen eleistä.
Kysymällä toiselta mitä kuuluu? -kysymyksen voi osoittaa kiinnostusta ja arvostusta. Kysymyksen esittäminen antaa vastapuolelle mahdollisuuden kertoa tunteistaan ja kokemuksistaan – paljon enemmän kuin pelkän ”ihan hyvää” tai ”eipä kummempia”. Voi olla, että todellisten kuulumisten kertomisen aika tulee myöhemmin, mutta lyhyellä ”ihan jees” -vastauksella päästään oivallisesti alkuun. Kysymällä kuulumisia viestitään samalla siitä, että täällä on joku, jolle voi ja uskaltaa kertoa asioita.
Tämä taas on vastaus siihen, miksi minun on luonteva olla perheeni, erityisesti vanhimpien, jo täysi-ikäisten lasteni, kanssa. Olen tahtonut ja rakastanut. Kysynyt säännöllisesti vaikeinakin aikoina suljettujen ovien takaa ”mitä kuuluu?” Olen ollut linjoilla, kun heillä on ollut kysyttävää tai kerrottavaa. Olen ollut eturintamassa, kun he ovat apua ja tukea tarvinneet. Uskon, että olemme luoneet vastavuoroisen ja luottamuksellisen suhteen.
On hienoa olla se, jonka puhelin soi ensimmäisenä, kun nuorilla on asiaa. Olen jopa hieman ylpeä tästä. Olen tehnyt äitiydessäni jotain oikein.
P.S. Mitä sinulle kuuluu?
Minna