Maaliskuussa arki muuttui. Meidän piti siirtyä etätyöhön, etäopetukseen ja etälukioon. Kuntokeskukset tarjoavat nyt etätreenejä, kauppiaat ovat ottaneet käyttöön online-palvelut. Etä oli (ja on) päivän sana.
Onneksi ainakin ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin sai osallistua, oppilasmäärä kun ei ylittänyt 500:n rajapyykkiä. Kirjoituksissa noudatettiin kuitenkin protokollaa, jossa kokelas saavuttuaan kirjoitussaliin, koneensa buutattuaan ja saatuaan eväänsä tarkistutettua, desinfioi kätensä valvotusti. Työtoveri tiesi kertoa, että joissain lukioissa kirjoittajat pukivat suu-nenäsuojan maskiksi kasvoilleen kokeen ajaksi.
Alakoulussa tokaluokkalaiset keräävät reppuihinsa kaikki koulutarvikkeensa jokaisen päivän päätteeksi – varmuudeksi. Koskaan ei tiedä, koska kaupunki päättää siirtyä alakoulujen osalta etäopetukseen. Ammattikorkeakoulussa siirryttiin etätoimintaan jo viikolla 11. Tämän lisäksi kaikki sote-alan käytännönharjoittelut keskeytettiin ja siirrettiin myöhemmäksi. Opiskelijoiden mieltä askarrutti yksi kysymys: ”Valmistummeko me suunnitellussa aikataulussa?”
Koronasta tuli päivän sana. Korona on esillä uutisissa, kotona, henkilöstökokouksessa, kotipihalla, liikuntakeskuksessa. Siinä, joka suljettiin kahdeksi viikoksi koronan takia. Some täyttyy yhteisöjen, organisaatioiden ja yhdistysten toiminnan linjauksista, tapahtumien peruutuksista ja eri näkövinkkeleistä kirjoitetuista blogeista. Käsienpesuohjeistuksiin törmää niin hisseissä kuin Twitterissäkin.
Bussipysäkin mainoksessa kysytään ”Mistä puhutaan?” Minä tiedän vastauksen: koronasta.
Samalla joudun myöntämään, että eniten minua harmittaa normaalin arjen – onko sellaista edes? – muutokset. Jatkuva pohdinta siitä, mikä seuraavaksi suljetaan tai perutaan. Miten toimin, jos pienimmän lapsen koulu laittaa ovensa säppiin? Mitä, jos ylioppilaskirjoitukset perutaan ja siirretään syksyyn? Entä miten käy pääsykokeiden? Miten hoidan opettajana opinnäytetyöseminaarit? Suurin kysymys on, miten me kestämme toisiamme neljän seinän sisällä edes kaksi vuorokautta. Myönnän, ihan mitättömiä ja pieniä asioita sen rinnalla, että meneillään on jo tuhansia tappanut pandemia.
Hetken hengiteltyäni olenkin perustanut remontissa olevaan, tyhjään uima-altaaseemme kuntokeskuksen. Anti-hamstraajana olen kerännyt pakkaseen muutaman leipäpaketin, yhden pussin maissia, yhden parsakaalia ja kilon jauhelihaa. Maitoa on juuri ja juuri sen verran, että kolmen päivän aamukahviin riittää neljälle juojalle. Flora riittänee viikoksi, ja kalkkunaleike muutaman päivän. Vessapaperia meillä on ehkä viikoksi. Jos kenellekään ei tule massiivia ripulia. Mutta luulen, että selviämme. Olen melko hyvä nettiostaja, ja ainahan voi tilata ruokaa Woltista?
Oman elämäni muutosten lisäksi harmittelen, että joudumme siirtämään ja perumaan nuorille kohdennettua toimintaa. Osan toiminnasta voimme järjestää etänä, mutta kun toiminnan ydin on kohtaamisessa ja osallistamisessa, ei ihan kaikkea voi etäyhteyksin toteuttaa. Erityisesti murehdin niitä nuoria, joille toimintamme on kaikkein eniten aikuisen kohtaamista, yhden välittävän aikuiskontaktin lisäämistä nuoren elämään.
Olemme jo pitkään puhuneet eri yhteistyötahojemme kanssa siitä, että nuorilla on aikuisennälkä.
Viime viikolla asiaa pohtiessani ja yhteistyötahoille peruuntumisilmoituksia laatiessani havahduin tärkeään näkökulmaan: onko korona sittenkään vain pahasta? Sen lisäksi, että lentojen peruuntuminen ja matkustuskiellot ovat merkittävä ilmastoteko, saattaa koronavirus perheet (ja ihmiset yleisesti) yhteen. Poikkeustilanteissa suomalaisista kehittyy yhtenäinen, sosiaalinen ja sisukas yhteisö, jolla on samat päämäärät. ”Me selviämme tästä yhdessä!” painotti pääministeri tiedotustilaisuudessa, ja presidentti kehotti meitä tiivistämään henkistä yhteyttä fyysisen yhdessäolon rajoituttua olemattomiin.
Kun tiivistämme rivejämme yhteisönä, olemme vääjäämättä enemmän yhdessä. Opettajat opettavat verkossa, mutta vastuu tekemisestä on nuorilla itsellään, hitusen toki myös nuorten vanhemmilla. Tässä mekin istumme sulassa sovussa matematiikan ylioppilaskokeeseen valmistautumassa, minä ja poikani. Seuraavaksi on terveystiedon vuoro. Vanhin poika liittyi seurakseni kuntopisteelle, ja mies työskentelee kotona työmatkojen peruunnuttua. Saatamme keittää yhdessä lounaskahvit ja keskustella päivän uutisista ihan keskellä päivää. Kerrankin.
Tunsin yhtäkkiä valtavaa kiireettömyyden tunnetta, ihan kuin kaikki olisi pysähtynyt.
Etäopetus ja tapaamisten peruuntumiset toivat aivan uudenlaisia pysähtymisen mahdollisuuksia. Se tuo mahdollisuuksia vanhemmille tarttua hetkeen, olla läsnä – kun karkuunkaan ei pääse – kuunnella ja katsella kaikkein tärkeimpiensä olemista ja tekemistä. Olla aikuinen ja poissa fyysisesti työpaikalta ihan ajan ja luvan kanssa. Kotoilla. Kuka ties me jaksammekin toisiamme sen kaksi vuorokautta (kuukautta).
Koronasta huolimatta ja ehkä juuri siksi, hymyä huuleen!
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!