Pidin taannoin yläkoululaisille ja heidän vanhemmilleen sekä opettajilleen Huipputyyppi-esityksen. Esitys päätti syyskuisen Kodin ja koulun päivän. Keskustelimme koulun edustajien kanssa ennen esitystä, millainen asia herättäisi mielenkiintoa ja miten saisimme houkuttelevan kokonaisuuden, jossa sivuaisimme nuorten terveyttä, elintapoja ja kaveripainetta. Pohdin aihetta ja ehdotin, että lähtisimme liikkeelle siitä, että jokainen lapsi ja nuori ansaitsee tulla nähdyksi (sehän on lopulta ihan kaiken lähtökohta!). Tästä voisimme edetä itsetuntoon, itsetunnon kehittymiseen ja kehittämiseen ja huipputyyppeihin. Elintavoista voisimme pidättäytyä lähinnä päihteettömyydessä. Lupasin, että saan tästä mielenkiintoisen ja hiukan erilaisen kokonaisuuden. Kiinni veti!
Kun aloitin esitykseni laatimisen, aloin pohtia iltalenkeillä ja ryhmäliikuntatuntien ajankuluksi sitä, mitä lapsi ja nuori oikeastaan tarvitsee ja mikä heille on tärkeää. Millä tavoilla peruslähtökohtien avulla voidaan tukea esimerkiksi päihteettömyyttä? Kelasin mielessäni viisaita tekstejä, mestariteoksia ja kehityspsykologiaa. Muistelin nuorten vastauksia Mitä toivot vanhemmilta? -tyyppisiin kyselyihin ja pohdin omaa rooliani ja ratkaisujani sekä vanhempana että ammattilaisena. Yhtenä iltana muistin keskustelun äitini kanssa. Tiesin heti, mikä on tärkeää ja mistä lähden liikkeelle.
Keskustelimme siitä, miten mukavalle retkelle kuopuksemme luokan lukumummona toiminut äitini oli päässyt. Ulkoiluretkelle Kuhankuonolle. Bussilla. Voisi ajatella, että nykylapsi kertoo kotonaan (ehkä) bussimatkasta ja (varmasti) haisevasta ulkohuussista ja on pahoillaan, että kännykkä ei saanut olla reissussa mukana. Mutta ei. Nykylapsi tulee kotiin ja esittelee makkaratikun. Hän puhuu tikustaan koko illan. Siitä, miten tikku haettiin metsästä, sitten jokainen lapsi sai pienryhmässä vuolla siitä terävän opettajan ohjauksessa ja paistaa sen jälkeen oman makkaransa. Tikun sai ottaa muistoksi kotiin ja säilöön tulevia nuotioretkiä varten. Tikku kuvattiin kotona Snapchatiin ja siitä kerrottiin kaikille kuuloetäisyydellä oleville.
Muistin heti toisenkin retken, jolle lukumummo oli pyydetty mukaan: Förille, Aurajokirannan funikulaariin ja jäätelökioskille. Kuvat tästä retkestä ovat jääneet mieleeni. Asiansa osaava, innostunut opettaja johtaa iloisia parijonossa kulkevia lippispäisiä tokaluokkalaisia. Funikulaarin jonossa lapset pitävät toisiaan kädestä – olemme tässä yhdessä! Miten yhteisöllistä ja liikuttavaa. Kuten aiemmin olen todennut, lapsi tarvitsee niin kovin vähän. Eikä nuori tarvitse yhtään sen enempää.
Rakennankin esitykseni perustarpeelle ja kerään taustatietoa nuorten hyvistä piirteistä kysymällä ”Mikä tekee sinusta huipputyypin?” Kokoan vanhemmuuden tueksi muutaman hyvän teesin ja ammennan niitä oman elämäni esimerkeillä. Tarjoilen pieniä tarttumapintoja ja esitän tositietoa huipputeoksista ja kehityspsykologiasta aina sopiviin väleihin. Nuorille esitän saman elämänohjeen kuin omalle kuopukselleni: katso itseäsi aina ihaillen. Olisi hienoa myös veistellä makkaratikut, mutta se jää toiseen kertaan. Sen sijaan päätän esitykseni Lauri Tähkän vertaispaineeseen erinomaisesti sopivaan Vain elämää -sarjan parhaimpaan vetoon ikinä: Blaablaa, en kuule sanaakaan.
Parasta on, kun saan kertoa aikuiskuulijoille koulun nuorten ajatuksia omista vahvuuksistaan, sitten me taputamme kaikille nuorille huipputyypeille, jokaiselle erikseen. Iloitsen, että koko kaksisataapäinen yleisö on mukana ja kuuntelee esityksen ihan lopetuslaulun loppuun saakka. Kun esitys on ohi, sitä kiitellään. Yksi vanhempi kertoo ymmärtäneensä, ”miten pienestä se voikaan olla kiinni”, ja toinen kehuu minun osanneen ”kuvailla ihan täydellisiä esimerkkitapauksia oikeasta elämästä”. Niin, ihan totta. Sieltähän minä kaikki esitykseni ammennan. Ja siitä, että tiedän nuorten haluavan kaikkein eniten tulla kohdatuiksi, kertoa kuulumisiaan ja olla mukana, yhdessä.
Tehdään tikusta asiaa!
Minna
