Istun jokapäiväiseen tapaani keittiön pöydän ääreen, avaan tietokoneen ja kuuntelen malttamattomana Mocca Masterin porinaa. Kiireettömät aamut – tai oikeastaan aamut – ovat minulle henkireikä: hetki hiljaisuudessa, ihan omassa rauhassa tekee ihmeitä. Tykkään olla se, joka ottaa kahvikoneesta sen ensimmäisen, tuoreimman, kupin ja se, joka on jo oman aamiaisensa nauttinut, kun muut vasta heräilevät. Vähän hullua, mutta pienestä on ammennettava!
Kun saan kahvikupin eteeni, laitan näyttöpäätelasit silmille ja alan selata somea. Siellä on viesti: ”Olet mulle äärettömän tärkeä!” Jatkan lukemista. Viestissä sanotaan, miten viestin kirjoittajan edellisillan illanistujaisissa eräs miespuolinen tuttava oli lausunut ääneen, miten tärkeää ja ennalta arvaamattoman olennaista on muistaa sanoa lähimmilleen, että he ovat tärkeitä ja heitä tarvitaan. Koskaan ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu.
Ystäväni, joka laittoi viestin, on yllättäen muutama viikko sitten saanut kuulla äitinsä sairastuneen vakavasti. Hän käy luonnollisesti läpi ristiriitaisia, kauhunsekaisiakin tunteita – miten äidin käy, miten meidän käy?
Katson ensimmäistä viestin riviä ja tavaan sen vielä kerran hiljaa mielessäni läpi. Minua itkettää. Kirjoitan vastaukseksi ystävälleni, että hänen viestinsä kosketti. Ensin se yllätti ja sitten se liikutti. Viesti sai miettimään, miten pienestä elämä on kiinni ja miten pienillä, ”helpoilla” asioilla ja lyhyillä lauseilla voi ilahduttaa, yllättää, välittää. Viesti oli myös muistutus siitä, että itsestään selviä ystävyys- tai parisuhteita (ihmissuhteita!) ei ole. Välillä toista tulee muistuttaa siitä, miten tärkeä ja rakas hän on. Rakkaus on myös tekoja, se on verbi, jota pitäisi säännöllisesti käyttää. Vaikka ihan ohimennen.
Kahvi jäähtyy, kun en kyyneliltäni saa juotua sitä riittävän nopeasti. Huomaan, että nanosekunnissa päiväni on pelastettu, olen saanut kuulla jotain pysäyttävää. Iloisesti pysäyttävää. Kelaan mielessäni, milloin minä olen viimeksi kehunut, kannustanut ja kertonut rakastavani läheisiäni. Onneksi siitä ei ole kauan, ja tunnustan samalla itselleni päivittäin kertoneeni lapselle, miten rakas hän minulle ja meille on.
Eniten tässä aamuhetkessä lopulta hymyilyttää se, että koen jakaneeni pieniä mutta merkityksekkäitä sanoja lähelleni paljon viime aikoina. Olen ihminen, joka ajattelee tietoisesti ja usein, että kukaan ei saa olla näkymätön. Ei koskaan eikä missään tilanteessa. Se on minun liikkeelle paneva voimani.
Kaadan uutta kahvia jäähtyneen päälle. Kävelen olohuoneeseen ja katson kesäkotimme ikkunasta Taidemuseonmäelle. Samalla päätän, että tästä tulee hyvä päivä. Sitten päätän, että jokainen läheiseni, niin lapseni, mieheni, ystäväni kuin työtoverinikin, saavat jatkossakin oikeissa hetkissä kuulla, että he ovat minulle tärkeitä – kukin omalla tavallaan. He ovat arvokkainta elämässä. Kirjoitan tämän heti talteen myös pian tarkastettavan väitöskirjani kiitossivuille. Vähän kliseistä mutta niin totta.
Palaan koneelle ja saan kirjoitettua ystävälle vielä takaisin, että hänkin on tärkeä. Perään piirrän sydämen. Hetkeä myöhemmin somea selatessani (kyllä, olin tällöin vielä lomalla ja notkuin somessa) vastaan tuli Kesken-sivuston Elina Salmisen runo, joka sopi hetkeen liki täydellisesti: "Ilo ei ole huomisen uhka, vaan tämän päivän voima."
Rakas ystäväni Minna, tämä kirjoitus on sinulle. Olet tärkeä!
Minna