• Minna

Omin siivin


Koulut viettävät kevätjuhliaan, nuoret valmistujaisiaan. Tuhannet opiskelijat saavat kevättodistuksensa, stipendinsä ja hymypatsaansa. Jatkavat työelämään tai opintiellä, kasvavat, kehittyvät ja harjoittelevat elämää eteenpäin. Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten hyvinvoinnista, opiskelupaikan saavuttamisen vaikeudesta, lukiolaisten kuormittuneisuudesta ja toisaalta myös uudesta sukupolvesta, jota ei motivoi enää mikään. Minkälaiseen maailmaan nuoret valmistuvat? Entä millaisia nuoria aikuisia heistä on kasvamassa?

Muistelen omaa koulunkäyntiäni, koulukavereitani ja pärjäämistäni. Kun mietin, mikä teki minusta selviytyjän, olen varma, että erityisen suuri vaikutus on ollut opettajilla ja sillä porukalla, johon olen kulloinkin kiinnittynyt. Ala-astevuodet kuluivat rauhallisissa merkeissä lähikoulussa iloisen ja osaavan naisopettajan alkuopetuksessa. Luokassa oli 35 oppilasta ja työskentelyrauha. Vapaa-ajan kulutin vastahakoisesti pianoa soittaen ja koulutovereiden kanssa hengaillen – lähikalliolta näki pitkälle Tuomiokirkolle, ja Kukkuran kassajonossa yhdistimme pennimme Smurffi-pääsiäismuniin. Koulun suoritin ”siinä sivussa”, sellaisella varmalla kasitasolla. Äidinkieli ja kirjoittaminen olivat pienen tytön viikon kohokohdat, ja kuvaamataidon tehtävien parissa aika kului nopeasti. Näissä hetkissä sain tuntea olevani erityisen hyvä. Vaikka viidennen ja kuudennen luokan miesopettajan sanat siitä, ettei minusta koskaan tulisi mitään, kaikuvat yhä korvissani, minä selvisin.

Yläasteella viihdyin oikeastaan vain siksi, että pidin äidinkielestä ja kuvaamataidosta. Muutoin yläkouluaika oli eräänlaista murrosikäisen rimpuilua ja levottoman luokan seassa pinnistelyä. Yksikään hymytyttöpatsas tai stipendi ei ollut koskaan koskenut minua, enkä ole koululaisena ollut ”kympin arvoinen”. Mutta ruotsista sain stipendin. Se on maan parhaat pisteet omana kirjoitusvuotenani saavuttaneen ylioppilasaineeni lisäksi ainoa "palkinto” koulutyöstäni ikinä. Vaikka se oli tylsä kirja ja mietin, mitä minä silläkään ikinä tekisin, muistan, miten ylpeä olin osaamisestani. Ruotsin opettajan kirjoitus kirjan sisäkannessa siitä, mikä potentiaali minussa onkaan, sai minut uskomaan itseeni ja kykyihini.

Lukio ei antanut minulle niinkään oivalluksia opiskeluun, vaan pikemminkin eräänlaisen turvaverkon ja omat siivet. Ystävien keskeinen ilo, huumori ja kaikenlainen hulluttelu ovat jättäneet minuun pysyvän jäljen. Niistä en suostu luopumaan ikinä. Lakituksessa muistan, miten luokanvalvojan kasvoilta heijastui hymyn lisäksi vahva usko minuun – sinä teit sen! Gaudeamus Igitur nostattaa edelleen kyyneleet silmiini.

Puolen vuoden päästä tästä istuin Turun ammattikorkeakoulussa opiskelijana siinä paikassa, johon ensisijaisesti hain. Kaikki jälleen uutta: ympäristö, ystävät ja opettajat. Pidän tätä yhtenä elämäni suurimmista virhevalinnoista. Ajoittain mietin, että minun olisi pitänyt uskaltaa paljon enemmän, paljon itsenäisemmin. Toisaalta, tämä valinta on myös ratkaisevin tekijä siihen, missä tällä hetkellä olen.

Opintopolkuja on monia, sanotaan. Ja sitä sanomaa minä äitinä ja ammattilaisena haluan viedä eteenpäin. Yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua ei ole, eikä kaikessa tai koko ajan tarvitse loistaa. Motivaatiokin voi joskus olla hukassa. Sillä on merkitystä, keitä polullasi kohtaat, minkälaista palautetta saat ja miten vahvasti uskot itseesi ja unelmiisi, miten korkealle uskallat kurottaa – omin siivin. On ihailtavaa, että tämän päivän nuoret pinnistelevät ja ponnistelevat kohti kiitettäviä arvosanoja ja korottavat eximia-tuloksia laudatureiksi, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Oman hyvinvoinnin säilymisen vuoksi vähempikin voi riittää: kun yrittää parhaansa, on jo pitkällä.

Uskon, että näistä nykynuorista kasvaa vielä varsin kelpo porukkaa. Kun avaa nuorelle toivon ja uskon omiin mahdollisuuksiin, on antanut hänelle tulevaisuuden.

Tämä kirjoitus on omistettu sinulle, esikoiseni – sinä teit sen! Siitä minä olen iloinen ja ylpeä. Muista, että olet tuollaisenaan täyden kympin arvoinen.

Äiti

P.S. Haluan samalla kiittää lämpimästi ja nöyrästi Turun iltalukion opoa sekä ruotsin ja äidinkielen opettajia. Mahdollistitte yhdessä esikoiseni matkaa kohti unelmia. Epäonnistumisissa kannustitte ja rohkaisitte. Ei maailma yhteen hylättyyn päättyisi!

#nuoruus #nuoret #valmistuminen #koulutus #hyvinvointi #opinnot

© 2018 Lounais-Suomen Syöpäyhdistys