Ensin meni Matti Nykänen. Sitten Olli Lindholm, ja seuraavana Jarkko Kinnunen. Lapsuudensankari, urheilija, idoli, Voice of Finlandin valmentaja. Jokainen heistä kosketti omalla tavallaan – niin nuorena nukkuneet.
Ei riitä, että perheenä ja ystäväpiirissä kohtasimme ja puimme julkkisten kuolemat, hautajaiset ja eletyt elämät – jouduimme myös kokemaan tärkeän ystävämme kuoleman ja liikuttavat, tunnetta täynnä olevat hautajaiset. Vaikka tiesimme, että aivokasvain ei ole hoidettavissa, halusimme uskoa nykylääketieteeseen. Ehkä myös pieneen ihmeeseen. Mutta parannuskeinoa ei ollut, ja saattelimme ystävämme viimeiselle matkalle maaliskuussa. Suremaan jäivät ystävien lisäksi äiti, veli, puoliso ja kaksi pientä lasta. En muista, onko mikään koskettanut yhtä paljon pitkään aikaan. Tai onko ikinä?
Kunnes eteen tulee seuraava pysähdys: vaarini on saanut massiivisen sydäninfarktin. Ollaan tilanteessa, jossa angiografiaa ei voida suoraan tehdä, koska vaarilla on myös influenssa. Päädytään seurantaan. Tilanne on vakava, ja vaari todella huonossa kunnossa. Tila on epästabiili ja valtavan järkyttävä. Vaikka isoisä on 87-vuotias, on hän kuitenkin saanut elää melko terveen miehen elämää: urheilijataustaisena tehnyt vielä vanhoilla päivillään pitkiä kävelylenkkejä, huolehtinut itse itsestään, saman ikäisestä puolisostaan ja kesämökistään. Ollut virkeä ja reipas.
Minua itkettää. Miksen tässä hetkessä muista kuin lapsuuteni ja omien lasteni, erityisesti vanhimpien poikieni, lapsuuden, joissa vaarilla on ollut merkittävä rooli? On epäreilua, jos en ehdi kiittää. On epäreilua, jos emme saa hyvästellä. Samalla hetkellä sairaalassa päädytään päivystysangiografiaan heikentyneen tilan vuoksi. On suoranainen ihme, jos vaari selviää, ajattelen.
Tästä kaikesta seurasi vääjäämättä se, että kuolemasta piti puhua. Äidille, puolisolle, lapsille. Ystävillekin. Eniten surin, kun nukutin 7-vuotiasta tytärtämme. Niissä hetkissä ehti pohtia elämää liian monelta kantilta, liian pitkään. Niissä hetkissä ehdin miettiä ystävämme puolison tilannetta, lasten pohjatonta surua ja isänikävää sekä omaa mummoani – miten mummon käy, jos hän joutuu jäämään yksin yli 65-vuoden avioliiton jälkeen?
Niinä iltoina ehdin myös pohtia tarkoin, mitä ja miten lapsilleni ystävämme kuolemasta ja vaarin vakavasta tilanteesta kertoisin. Miten lapsille ja nuorille puhutaan kuolemasta? Yritin etsiä ratkaisuja ja keskustelun avauksia, mutta valmiita vastauksia ei ollut. Kun siirryin nukkuvan lapsen viereltä, itkin. Puolison kanssa mietimme, miten hiuskarvan varassa elämä on. Keskustelimme hyvistä muistoista, siitä, miten elämää tulisi elää hetkessä. Heikkoina hetkinä pitäisi muistaa jokin iloa tuottava hetki. Mutta mitä enemmän muistelin elämää taaksepäin, sitä enemmän minua itketti. Muistot koskettavat eniten.
Esikoiselle kerroin ensimmäisenä. Hänelle kivet eivät ole koskaan olleet dinosauruksia, eivätkä äidinkielen tarinatunnit ole olleet häntä varten. Vaari sen sijaan on ollut hänelle tuttu ja tärkeä jo aivan pienenä. ”Yhdessä käytiin katsomassa kaivureita”, muistaa vaari aina syntymäpäiväkahveilla kertoa. Esikoinen kuunteli asiani ja totesi täysin rauhallisesti vaarin saaneen elää hyvän elämän ja olla monessa mukana hyväkuntoisena ja terveenä miehenä. Lopuksi hän katsoi suoraan silmiini ja sanoi, että ”vaari on jo vanha, ja vanhat ihmiset kuolevat joka tapauksessa joskus”. Järjen ääni on jälleen puhunut. Minua itkettää enkä hyväksy tätä. Haluan olla varautunut, sanoa viimeiset sanat, pitää vaikka kädestä.
Seuraavaksi kerroin uutiset keskimmäiselle pojalle, sille, jolle kivet olivat dinosauruksia ja joka alkoi itkeä saatuaan pikkusiskonsa ensimmäistä kertaa syliinsä. Hän ei vastannut minulle mitään. Hän pysähtyi. Minä kelasin mielessäni ne kaikki uistimet, jotka vaari oli pojalle hankkinut, ne yhteiset matkat jäähallille ja takaisin kotiin. Vaari oli niissä korvaamaton apu, ja heille syntyi aivan erityinen suhde. Seuraavana päivänä poika kysyi, miten vaari voi. Muisti, että vaari kehotti aina syömään tomaatteja. Näin, että hän on aidosti huolissaan ja asiaa mielessään pohtinut.
Pienin sai kuulla ystävästämme melkein heti tapahtuneen jälkeen, mutta vaarista hän kuuli ikään kuin vahingossa, kun kivi-dinosaurus-poika kysyi ääneen vaarin kuulumisia autossa. Sitten me selitimme. Tyttö kysyi, onko ystävämme nyt taivaassa, sitten hän totesi haluavansa piirtää parane pian -kortin vaarille. Kun minä itken, hän halaa minua – ei ole mitään hätää. Eräänä iltana sängyssä laulaessani hänelle pieni käsi taputtaa olkapäätäni. Käännyn, jolloin tytär kysyy: ”Kun hautajaisissa syödään, hymyilläänkö silloin?”
Nieleskelen, sitten minua hymyilyttää. Vastaan, että kyllä, silloin voi hymyillä. Ja olisi hyväkin hymyillä, muistella hyviä ja iloisia asioita kuolleesta yhdessä. Tytär hiljenee. Hetken päästä hän kysyy: ”Äiti, milloin mummo menee katsomaan vaaria sairaalaan?” Vastaan, etten tiedä tarkkaan, mutta ehkä huomenna. Tytär huokaisee ja toteaa: ”Antaako mummo sitten suukon vaarille?” Minä itken, ja lapsi nukahtaa. Kaikkiin olennaisiin kysymyksiin on saatu vastaukset.
Samaan aikaan vaari oli tehohoidossa, hengityskoneessa ja nukutettuna. Tiesin, että se voisi pelastaa hänet. Häntä hoitivat ammattilaiset – ajoivat parrankin kaiken tehohoidon ohessa. Koska se oli mummolle tärkeää.
Ja kolmantena päivänä vaari heräsi.
Suru on kummallinen olotila. Se tuntuu kaikkialla. Suru on kunniavieras. Se tekee tilaa elämälle.
Hassen muistoa kunnioittaen ja sisukkaalle vaarille suurella rakkaudella
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!