Teinin ovi on auki

Puolitoista vuotta sitten sinä kömmit kolostasi, siistit likaiset vaatteet lattialtasi ja kerroit ohimennen, että sinusta tulee isona sähköinsinööri. Sähköinsinööri, ajattelin puoliääneen ja huomasin hymyileväni. Minä kun olin aina ajatellut, että sinä – jos joku – kouluttaudut ihmisten pariin, opettamaan, ohjaamaan, vaikka ihan vaan kohtaamaan. Heti hyvänä kakkosvaihtoehtona olin pyöritellyt mielessäni kalastajan uraa. Olet jo viisivuotiaana istunut kahdeksan tuntia laiturinnokassa, vaikka et olisi saanut kalan kalaa. Et halunnut kalastajaksi. Totesit ”siinä menevän tärkeän harrastuksen piloille”.

Vuosi sitten aloit viihtyä kanssani keittiössä. Istuit korkealle keittiötasolle ja kerroit päivän tapahtumia samalla, kun minä laitoin ruokaa. Ensin keskustelumme olivat lyhytsanaisia (jopa yksittäisiä puhinoita tai kirosanoja) ja vain muutaman minuutin mittaisia small talk -settejä. Kun palasit keittiötasolta omaan huoneeseesi, jätit huoneen oven auki. Ensimmäistä kertaa noin kolmeen vuoteen. Uskotko, että minä tiedän, milloin aikuistumisesi on alkanut?

Sittemmin olemme viihtyneet pidempiäkin aikoja keskenämme. Jaksat kysymyksiäni ja autat aina sellaisissa käänteissä, kun sinulla on siihen mahdollisuus. Kerrot tulevaisuuden suunnitelmistasi, ikätovereistasi, koulusta, opettajista, kokeista. Ihan kaikesta. Välillä pidät minua tuttuun teinitapaan rasittavana. Ja kerrot sen ääneen. Ovet eivät enää pauku, eivätkä vastoinkäymiset juurikaan ”mene tunteisiin”. Kolatölkit löytävät tiensä palautettavien laatikkoon, ja karkkipaperit roskikseen.

Muutamia viikkoja sitten palasin töistä kotiin. Sinä opetit kärsivällisesti ekaluokkalaiselle pikkusiskollesi pokeria. Siinä te pelasitte korttia, siskosi ja sinä, 10 vuoden ikäerolla. Pikkusisko on saanut sinusta toivotun iltapäiväkaverin – yhä useampana päivänä seitsenvuotias löytyy sängyltäsi, ja huoneesta kuuluu iloinen puheensorina. Samoihin aikoihin silmänurkkani kostuivat eräänä aamuna siinä seitsemän hujakoissa: aamuäreänä ja kiireessäsi, toinen sukka hukassa huomioit pikkusiskon halaamalla häntä ja toivottamalla hyvää koulupäivää. Sydämeni oli pakahtua.

Viime viikonloppuna sinä täytit 18. Huoneesi ovi on yhä useammin auki. Se on ensimmäinen portti ulkoiseen maailmaan, mutta myös merkki siitä, että siellä sinä olet ja sinuun saa jälleen yhteyden. Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt hiljaista surutyötä – kohta sinä lähdet. Ensin huoneesi ovesta eteiseen, pihatietä autolle ja siitä Mäkkärin kautta armeijaan. Sitten levität siipesi, opiskelet, teet töitä ja rakennat omaa elämääsi. Minun oma kalamieheni. Miten aika kiitääkään.

Aikuistuminen on pitkällä, sanotaan, kun murrosikä ja pahin teiniaika ovat ohi ja itsenäistymisen merkit ilmassa. Silloin, kun yöllisten hot wingsien luut eivät enää löydy sängyn alta. Vielä kolme vuotta sitten odotin ajan kuluvan, jotta teiniangstista selvittäisiin ja kaikista aivan hulluista tavoista päästäisiin. Toista se on nyt. Enkä minä ole ainut, joka murehtii jo hyvissä ajoin armeijaan lähtöäsi, omaan kotiin muuttamistasi ja sitä, että sinä et enää kohta ole huoneessasi. Pikkusiskoasi lainaten: ”Mutta, kun minun tulee sinua niin kova ikävä!”

Minna (-äiti)

P.S. llpo Tiihosen runon myötä toivon, että niin sinun kuin monen muunkin samassa tilanteessa olevan aikuistuvan teinin siivet kantavat, näette, koette ja ihmettelette. Uskallatte ottaa hallitusti riskejä ja uskotte, että selviätte elämän hankalissakin hetkissä.

"Souda pitkin maailmaa, ja lennä pitkin maailmaa, ja kuule jäiden narinaa, ja syvän tuulen tarinaa, ja kasva kokeneeksi."

Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!

Minna

#pojat #aikuistuminen #nuoret #murrosikä #vanhemmuus