Arki on yllättävää aikaa. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, missä ja kenelle, vaikka kuinka suunnittelisi viikon ohjelman ennakkoon. Kolmen lapsen perheessä arkeen mahtuu monenmoista, eikä kenelläkään ainakaan samanaikaisesti ole helppoa. Ja usein jollakin on jokin hukassa.
”Missä mun puhelin, kuulokkeet, sukat, kengät, lippis, takki, tietokone, pyyhe, reppu ja kaikki mahdolliset tavarat aasta ööhön on?” on arjessa ehkä kaikkein useimmin kuultu kysymys. Kysymys, jonka teinit esittävät valehtelematta ainakin kolme kertaa päivässä. Heti hyvänä kakkosena tulee ”Mitä meillä on ruokana?”
Kaikki on siis usein – tai pikemmin aina – hukassa. Aikuisena sitä tulee vastanneeksi, että kaikki ne tavarat aasta ööhön löytyvät sieltä, mihin ne on jätetty. Se on liian usein vastaus, jota nuori ei halua kuulla, vaan vimmastuu entisestään ja menettää hermonsa. Koska hän ei löydä. Koskaan. Mitään. Vaikka hän kuinka etsii.
Aikuisena sitä osaa nähdä tämän ”vaikka kuinka etsimisen” hieman eri näkökulmasta: nuori haahuilee huoneessaan, katselee tasan silmiensä korkeudelle, vastailee muutamaan snapchat-viestiin ja toteaa sitten tuskastuneena, että ei löytynyt, joku on takuulla vienyt tai hävittänyt hukassa olevan tavaran. Aivan varmasti.
Sitten seuraa yleistä haahuilua asunnossa. Kierretään olohuone, keittiö, eteinen ja kurkistetaan kylppäriin, jos ovi on sattunut jäämään auki. Mutta ei, ei löydy.
Aikuisena sitä tulee tässä vaiheessa Sherlock Holmesin työtä vinkanneeksi mahdollisia sukkien ja t-paitojen olinpaikkoja ihan peruslogiikan avulla:
1. Olisivatko ne vaatekaapissa?
2. Oletko katsonut huoneesi lattialla olevasta pyykkikasasta?
3. Oletko vienyt ne pesuun?
4. Mihin sinä ne laitoit eilen illalla?
Mutta ei, ei löydy. Ja miten tarmokkaasti niitä etsittiin. Nuori etsi niin intensiivisesti, että myöhästyi bussista, ehti hukata kotiavaimensa ja oikeastaan jo senkin, mitä oli etsimässä. Rankka reissu.
”Voitko auttaa nyt! Mihin ne on viety?!” kajahtaa, kun teinin tavaroiden omatoimietsinnät ovat loppuneet. Viety?! Sitten kuvioon astuu äiti, joka nostaa teinin huoneen lattialla olevaa kahta (tai kolmea!) kosteaa pyyhettä ja kaivaa sen alta vielä kosteammat sukat. Bingo! Sitten sukellus sängyn päädyssä rytyssä lepäävän päiväpeiton uumeniin, josta löytyy se vihreä t-paita, jota ilman ei kylille ole asiaa. Bingo! Puhelimen kuulokkeet löytyvät olohuoneen pöydältä, johon teini ne edellisenä iltana oli jättänyt. Ja mikä erikoisinta, lippis on eteisen hattukorissa. LIPPIS HATTUKORISSA! Oho. Löytöretki tuotti sittenkin tulosta.
Arkena ei jaksaisi puuttua pyykkikasoihin eikä alkaa kisata siitä, kuka on oikeassa ja kuka löysikään ne ruudulliset sukat. Ja ihan sieltä, mihin vinkitkin johdattelivat. Tässä showssa on nimittäin kuitenkin se hyvä puoli, että nyt minä tiedän, mistä löytyvät koko perheen pyyheliinat, kadonneet t-paidat ja useimmiten myös juomalasit. Ja haarukat. Ne ovat teinin huoneessa. Sinne ne häviävät kaikki vuorollaan.
Jos jotain saa lopuksi toivoa, toivon, että nuori ei hukkaa itseään. Mutta etsii sitäkin vimmatummin. Ootte te ihan ihania, hukassakin.
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!