Kotona tuoksuu voimakkaasti mies. Joku voisi tästä vallan innostua, mutta itse mietin lähinnä, minne juoksisi karkuun? Se ei ole oma mies, sen tunnistan heti. Kaikki tuttu ja turvallinen on kaukana tästä tuoksusta (hajusta!). Se ei ole eroottinen, sporttinen eikä minusta edes erityisen miehekäs. Tarkemmin ajateltuna se ei edes ole tyypillinen miestuoksu, vaikka voimakas onkin. Kyse ei ole hiestä, likaisista sukista tai teinihuoneesta, ei täydestä roskiksesta tai pyykkikoneeseen unohtuneista, liki homehtuneista, pyykeistä.
Nuori on ostanut omilla kesätyörahoillaan parfyymin.
Koko perheen käyttöön näköjään, ajattelen. Ihan kiva, kyllä tällä tomun ja teinihuoneen hajut peittyy! Olisiko deodorantti riittänyt, olisiko minun pitänyt ostaa tuoksu, josta ei joudu kärsimään koko perhe, tai olisiko edes pitänyt ohjata valinnassa? Minun pieni poikani…
Mutta ei, ei minun olisi pitänyt. Tämän tehtävän on nyt hoitanut joku muu: tyttöystävä. Puskista tuli tämäkin tieto eräänä yönä hieman ennen neljää. Siinä eteisen oviaukossa tivatessamme, miksei ovi ollut käynyt kolme tuntia aiemmin, kuten sovittiin.
Isoäitini joskus kysyi, tiedänkö, mikä on maailman nopein liike? Enhän minä tiennyt. Se on se, kun isoäiti ottaa lompakon esiin ja vilauttaa rakkaimpien, tässä tapauksessa lastenlasten, valokuvat ystävilleen, tuttavilleen ja kassatädeille. Kaikille. Nyt sain todistaa maailman toiseksi nopeinta liikettä: poika, kohta 17v., kaivaa puhelimensa ja vilauttaa tyttöystävän kuvan. Oikeastaan kuvia. Ilme on ylpeä, käsi ei tärise eikä ilmassa ole lainkaan hämmennystä. Hän katsoo reaktioitamme. Sitten hän hymyilee hentoisen parransänkensä keskeltä. Hetki on öinen ja pimeä, mutta niin täynnä tunnetta. Rakkautta.
Hetki on myös uskomattoman avoin, ja huomaan olevani iloinen vaikka hieman hämmentynyt. Kolmessa minuutissa ehdin murehtia kaiken mahdollisen ja esittää hiljaisesti lukuisia ”Mitä jos?”-kysymyksiä. Aamulla uusin silmin katsomme kuvia uudelleen ja kysymme tarkempia speksejä tuoreeseen parisuhteeseen liittyen. Oma nuori tuntuu yhtäkkiä niin isolta, jotenkin kypsältä. Äitinä olen jopa hieman ylpeä, mies hymyilee (se on harvinaista aamuisin!), isoveli arvioi tilannetta äänekkäästi vähätellen, ja pikkusisko on myyty kolmessa minuutissa – ”Ihanat hiukset!”
Ihana on myös tilanne. Unohdan sekunnin sadasosaksi aikuistumisen karikot ja lattialla lojuvat vaatekappaleet, jatkuvan rahantarpeen ja koulumotivaation puutteen. Katson pojan perään, kun hän kävelee pois keittiöstä. Mietin, että tällaisen minä halusinkin kasvattaa – niin omatoimisen, avoimen, pärjääväisen ja iloisen. Osaan katsoa poikaa jotenkin eri näkökulmasta; hänestä on tullut (tai ainakin tulossa) mies.
Voi onnen päivää.
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!