Kaunista ja kuumaa kesää seurasi kaunis ja lämmin syksy. 19.9. syntyi pieni poika, Turun päivän ensimmäinen. Tuli ja mullisti nuorenparin maailman seitsemässätoista tunnissa. Katsoi suoraan silmiin ja vakuutti vanhempansa ensihetkestä. Illalla ilotulituksia katsoessani poika sylissä mietin, miten onnekas olenkaan. Rutistin pientä kättä oman käteni sisään. Olen jo saanut niin paljon, ettei kiitoksella ollut rajaa.
Itkin aamiaisella, ja vielä päivällisellä keittooni sekoittui suolaisia kyyneleitä. En tiedä, itkinkö eniten onnesta, hormoneista tai siitä, että tämä kaikki kestäisi vain nanosekunnin. Kohta hän kasvaa ja lähtee kohti uusia seikkailuja. Selviääkö kaikesta ja löytääkö paikkansa elämästä? Elämä on laina, muistelin, ja itkin vielä enemmän.
Syyskuun mainio poika on ollut suora sitaatti neuvolakirjasta: kävellyt vuoden tietämissä, tapaillut ensimmäiset sanansa samoihin aikoihin, puhunut lauseita 2-vuotiaana, elänyt voimakkaat uhmaiät, oppinut kirjoittamaan nimensä nelivuotiaana ja lukemaan ekalla luokalla. Ollut sosiaalinen ja seurankipeä oikeina aikoina, kasvanut omalla käyrällään ja saanut kehuja käytöksestään. Toisin sanoen ollut vieraskorea. Neuvolassa hän on heittänyt palloa, löytänyt viisi virhettä lehmäpiirroksesta ja osannut piirtää ympyrän vaadittujen kriteerien mukaisesti.
Murrosikänsä tämä täsmällinen ja tarkka nuori aloitti jo 12-vuotiaana, ja toki tätä edelsi myös esimurrosikä. Ovet ovat paukkuneet, tavarat ja v*t lentäneet. Läksyt ovat olleet aina tekemättä, tai oikeastaan niitä ei ollut, tietokone oli kavereista ykkönen ja arjen vaateet valtavat. Piti muun muassa huolehtia omista tavaroistaan ja viedä silloin tällöin roskat ulos. Joka päivä mietin, koska tämä loppuu, ja milloin hän kasvaa aikuiseksi.
Rippikuvassaan hän oli komea, kopio isästään, ja siinä hetkessä tiesin, että kyllähän sinä selviät. Risti kaulassa ja hymy huulilla.
Ja sitten. Sitten yhtäkkiä hän on aikuinen. Vuodet kuluivat ja poika kasvoi. Siinä sivussa tai kaiken keskellä metrikahdeksankymmentäsenttiseksi komeaksi, huumorintajuiseksi mieheksi. Huomaan olevani lähtöpisteessä: Selviääkö kaikesta, löytääkö paikkansa elämästä? Miten saisin pysäytettyä kellon ja pidettyä sinua vielä hetken lähellä? Katsomassa suoraan silmiin ja tiivaamassa vaikka viikkorahasta. Ei haittaa, vaikka huone on sotkuinen, kunhan olet siellä. Ei haittaa, vaikka jätät vessan aina vetämättä, kunhan naurat kanssani Suomipopin Aamulypsylle. Ei haittaa edes, vaikka söit minun kahvisuklaani, kunhan tiedät, että minä tarvitsen sinua. Aikuisenakin.
19.9. meillä juhlittiin 18-vuotiasta. Hänellä oli yksi toive: mutakakku. Ja tokihan minä leivoin. Olen leiponut sen 14 vuoden ajan tästä samasta toiveesta. Ainakin kolmena vuonna kakku on ollut joko liian kuivaa tai kosteaa, parina liian pieni, kahtena liian sovellettu ja yhtenä ihan täydellinen (kuusivuotias nyt pitää kaikesta). Vähän niin kuin elämä. Aina ei voi onnistua, ja matkan varrella pitää voida kehittyä. Mutakakun leipojankin.
Onnea, rakkain esikoinen!
Äiti
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!