Vähän vastuuton, pikkuisen pihalla

28.6.2018

 

Muistelimme kesän ensimmäisinä hellepäivinä tuplalatten äärellä ystävän kanssa nuoruuttamme, kultaista 90-lukua. Ystävä aloitti kertaamalla erästä kesäistä kaupunkikiertuettamme. Kiertuetta, johon lähdettiin sopivasti takki auki, muovikassi (!) kilisten, huulipunat rajattuna ja minishortsit jalassa. Mieli avoimena. Kiertuetta, joka kesti kesäkuusta elokuun puoliväliin. Noin suunnilleen. Nauramme. Miten ihmeen hyvin sitä voikaan muistaa kaikki pienetkin yksityiskohdat näistä hetkistä?

 

Käymme läpi nykyelämän käänteet, aikuistuvien ja kasvavien lasten kanssa elämisen haasteet, onnistuneet hääpäivät ja vähemmän onnistuneet työpaikan pikkujoulut. Lasten koulut ja omat opinnot.  Huokailemme arjen kiireiden, työn ja kotielämän yhteensovittamisen ja vakiona pysyvien pyykkivuorten haastavuutta sekä arjen rutiininomaisuutta. Soimaamme itseämme siitä, ettemme osaa olla ihan joka hetkessä kiitollisia siitä, mitä olemme saavuttaneet. Myönnämme, että läsnä voisi olla hitusen enemmän ja sähköpostit voisi jättää lukematta iltaisin.

Palaamme kuitenkin pian muistelemaan omaa villiä ja vapaata nuoruuttamme. Ehkä hieman kaiholla.

 

Emme siksi, että haluaisimme olla villejä ja vapaita, vaan siksi, että toivoisimme pääsevämme hetkeksi hienoisesta rajoittuneisuudestamme, rutiineista (vaikka ne kannattelevatkin) ja arjen aikatauluista. Haluaisimme valvoa aamukuuteen ja kuunnella Evelinan Tornadoa repeatilla, hullaantua kesäisistä aamuyön tunneista. Hetkeen sopisi täydellisesti myös Tehosekoittimen Maailma on sun ja rasiallinen makeita mansikoita. Skumppa juotaisiin vähän lämmenneenä suoraan pullosta. Auringon noustessa pystyttäisimme teltan rannalle ja nukkuisimme ahtaasti kuola ja ripsivärit poskella. Voi olla, että telttaakaan ei tarvittaisi. Muutaman tunnin päästä jatkaisimme siitä, mihin kuudelta jäätiin. Voisi hymyillä huolet pois ja nauraa älyttömille. Viis veisata velvollisuuksista. Olla hetken ihan villi. Vapautettu rutiineista.

 

Nykyään villeintä on pyykätä viittä vaille puolenyön tai jättää hampaat pesemättä illalla. Kerroin kerran repäisseeni ja piilotelleeni melkein puoli tuntia olohuoneen seinän takana vihaista teiniä, jotta saisin olla hetken rauhassa. Muistin myös lisätä, että tunsin tästä myöhemmin valtavaa syyllisyyttä. Ystävä tokaisi joulun alla viipyneensä tunnin kauemmin ostosreissulla kuin piti. Eikä ollut edes vastannut puhelimeen, kun mies häntä kaipasi. Aika hurjaa. Nauramme jälleen. Toteamme, että kaikkien arkirutiinien, aikataulujen ja kuivien kotihommien keskellä aikuisen (?!) ihmisenkin on muistettava olla välillä vailla vastuuta ja pikkuisen hillitön. Jos ei koskaan repäise, voi yhtäkkiä vaikka kadottaa itsensä. Arjen, vanhemmuuden ja vaimouden viidakkoon.

 

Katson ystävääni, hänellä on kadehdittavan istuvat, asukokonaisuuteen sopivat shortsit ja pellavapaita, tukka tiukasti ponnarilla ja jalassaan varvassandaalit, josta pilkottavat siististi pinkillä lakatut varpaankynnet. Ihan kuin suoraan jostain 90-luvun puolivälistä. Sanon ajatukseni ääneen ja lisään vielä perään, että ”sä olet kyllä upea…edelleen! 40-vuotias ja täynnä elämäniloa”. Ystävä hymyilee, tarttuu kädestäni ja katsoo suoraan silmiin. Siinä hetkessä tiedän, että niin taidan olla minäkin. 

 

Pikkuisen pihalla

 

Minna

Jaa
Please reload

UUSIMMAT

4.10.2019

Please reload

ARKISTO
Please reload

AVAINSANAT

© 2018 Lounais-Suomen Syöpäyhdistys