Anteeksi.

20.2.2018

 

Pipo syvällä. Tummat loivat kiharat paljastuvat juuri ja juuri. Hupparin huppu silmillä. Toinen tossu mudassa. Siinä sinä seisot. Viattomana mutta niin täynnä nuoruuden angstia. Emme hyökkää, huuda tai syytä sinua mistään. Hiljaa mielessäni kiitän, että siinä sinä olet. Omalla kotiovella. Humalassa. Täysissä. Kännissä. Lyönnissä. Mitä näitä nyt on. Ilmaisuja sille, että ihan putkeen ei ole mennyt. Tai ainakaan sovitusti.

 

Täytit 17. Muistelen hetken omaa nuoruuttani, sellaista nuoruutta, jolloin väärennettiin tai lainattiin paperit, jotta päästiin baariin. Ikää oli oikeasti 16. Joillain hieman enemmän, toisilla vähemmän. Minä kuuluin jälkimmäiseen porukkaan. Lokakuussa syntyneenä ei paljon hurrattu. Eikä tasapainoisesta ja diplomaattisesta vaakatytöstä ollut tietoakaan, kun rajoja riuhdottiin rikki. Muistan nämä baariretket ja kotiviinin teot niin hyvin, että vähän jopa hymyilyttää. Tässäkin tilanteessa.

 

Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ahdistus, surullisuus ja pettymys. Miksi juuri minun lapseni? Kellään muulla ei takuulla ole näin jäätävää arkea (tai oikeastaan lomaa!) kuin meillä. Miten tästäkin taas selvitään? Tekisi mieli juosta pakoon tai mennä piiloon. Pakoon, saati piiloon, tästä hetkestä ei kuitenkaan pääse.

Lupasit kirkkain silmin ennen uloslähtöäsi, että olet kunnolla, et koske alkoholiin ja kuljet mopoautolla. Mopoauto on kuitenkin tallissa. Sinä seisot eteisessä ja pidät kiinni seinästä. Kysyt, onko tässä nyt jokin ongelma? Jatkat tivaamalla humalaisen aksentilla, että onko sinusta joskus ollut haittaa? Ei sinusta ole. Koskaan. Miten voit edes ajatella niin, mietin mielessäni ja sanon ääneenkin. Sinun kanssasi on ollut aina niin helppoa.

 

Kävelet humalaiseksi todella varmoin askelin olohuoneen nojatuoliin. Tiedät, että keskustelemme. Viisainta olisi tehdä se aamulla, mutta aloittelemme rakentavasti alkuyöstä. Et ole enää pieni. Hartiasi ovat levenneet, äänesi on matala ja pituutta on sen verran, että joudun kurottamaan, jos katson sinua silmiin. Olet tainnut kasvaa isäsikin ohi. Minulle sinä olet aina pieni. Toivon, että muistaisit sen ja osaisit ajatella kommenttejani ja varoituksiani, ohjeitani ja vaatimuksia siihen suhteutettuna. Äidin sydän on aina hieman kallellaan. Miksei isänkin.

 

Kuuntelet meitä hetken nöyrästi, sitten yhtäkkiä alkavat laskuhumalan oireet: hyökkäät, korotat äänesi, tivaat, uhoat, olet vihainen ja ”ihan vittuuntunut”, kuten itse tässä hetkessä sanot. Koska sinua aina syytetään. Ja komennetaan. Et koskaan osaa tehdä mitään oikein. Olet syyllinen aina ja kaikkeen. Hämmästyn niin, etten saa sanotuksi mitään. Ja se on harvinaista. Jäätyminen. Sinä kun et koskaan ole ollut syyllinen eikä sinua ole juurikaan joutunut komentamaan. Saati sinulle huutamaan.  Silmiini nousevat kyyneleet. Ne vierivät poskille. Tuntuu niin voimattomalta. Tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja huutaa. Huutaa, miten huono äiti olen ja miten heikosti hoitanut omaa pestiäni. Ihan syyllisenä. Miltei marttyyrina. Miten mieskin selviää tästä tilanteesta noin löysin rantein? Jämäkästi, vaatien, mutta kaikessa rauhassa. Ihailen häntä.

 

Pyyhin kyyneleitä. Huomaan, että sinuakin harmittaa, silmistäsi näen, että tiedät pahoittaneesi mieleni. Tehneesi sopimuksen vastaisesti, väärin. Olen hiljaa ja kehotan sinua menemään nukkumaan, mekin olemme menossa. Et lähtisi millään, jatkat tivaamista. Nostat olennaisen ässän hihastasi: ”No eiks se oo hyvä, että mä sentään tulin kotiin?!” On, saan sanottua hiljaa ääneen. ”Minusta on ihanaa, että sinä tulit kotiin. Ja tänne sinä voit aina tulla.” Kyyneleet silmissäni ja mies kannoillani kävelen hiljaa makuuhuoneeseen. Jokin sisälläni huutaa, että tämä on normaalia.

 

Puhelin piippaa, se on vahingossa jäänyt äänekkäälle. Nousen ja kurkkaan yöpöydällä latauksessa olevaa puhelinta, valmistaudun laittamaan sen äänettömälle. Näytössä lukee ”ANTEEKSI”. Minä itken. Saan kirjoitettua vain ”Saat” ja perään piirrän sydämen. Mies ottaa kainaloon ja nukumme aamuun. Ehkä me selviämme tästäkin.

 

Minna

 

Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!

 

Jaa
Please reload

UUSIMMAT

4.10.2019

Please reload

ARKISTO
Please reload

AVAINSANAT

© 2018 Lounais-Suomen Syöpäyhdistys