Olemme pitäneet nuorille Huipputyyppi-konseptia, jossa pohditaan itsetuntoa, vahvuuksia ja nuorille tärkeitä ihmissuhteita. Sain taannoin yhdessä tilaisuudessa ammattikoulunuorelta haasteen ja tartuin siihen. Hän halusi tietää, kenet minä nimeäisin itselleni tärkeimmäksi henkilöksi. Aloin heti pohtia heitä, jotka ovat vaikuttaneet elämääni. Lista on pitkä. Päätin kuitenkin valita henkilön, joka tuli mieleeni mieheni ja äitini jälkeen ensimmäisenä. Ideaalia olisi ollut julkaista tämä postaus äitienpäivänä, mutta en malttanut odottaa, vaan annan tunnustukseni tässä ja nyt.
Olen saanut elää oman elämäni voimakkaiden, vaikuttavien ja uraa uurtavien naisten ympäröimänä. Olen saanut kokea äidillistä lämpöä ja huolenpitoa ja kohdannut värikkäitä, näkyviä naispersoonia. Osa heistä on ollut elämässäni suunnannäyttäjinä, osa tukipilareina ja osa jakamassa arkeani. Tärkeässä roolissa ovat olleet myös naispuoliset ystävät, ne, jotka eivät kulkeneet edessä, eivät tulleet perässä vaan vahvasti rinnalla. Haastavinakin aikoina.
Kun näitä naispersoonia ajattelin, oli varmaa, että valitsin elämäni tärkeimmäksi naiseksi isoäitini. Kun äitini jäi yksinhuoltajaksi ollessani 2-vuotias, oli isoäiti korvaamaton apu: hän huolehti silloin, kun tuolloin vuorotyötä tekevä äiti nukkui yövuorojen jälkeen tai oli aamuvuorossa viikonloppuna. Hän rakasti, kun äidin voimat eivät siihen riittäneet. Lapsesta asti olen ymmärtänyt, että äitini on järjen ääni, ura edellä ajatteleva supernainen, jolle taloudellisuus, rutiinit ja arki olivat kasassa pitävä voima. Ei niinkään peleistä, leikeistä ja silittelystä pitänyt perinteinen perheenäitihahmo.
Onneksi minulla oli isoäiti, lempeä, sylissä pitävä, silmiin katsova ja minua selvästi sydämestään rakastava mummo. Se sellainen, jonka kanssa leikittiin, retkeiltiin, mökkeiltiin ja istuttiin pitkiä hetkiä pihakeinussa juttelemassa mukavia. Mummosta tuli minulle varhaisessa vaiheessa tärkeä ja rakas.
Mummolassa oli lämmin tunnelma ja pullantuoksu. Mummolassa tehtiin arkenakin kaikkea sitä, mitä kotona ei tehty. Lapsen oli helppo olla lapsi. Mummo (ja siinä samassa vaarikin) osoitti kiinnostustaan, kehui ja kannusti – loi oikeastaan pohjan koko myöhemmälle itsetunnolle. Sille kaikelle, josta uskalsin unelmoida, annettiin siivet.
Tullessani kouluikään, mummoa kiinnosti, miten koulussa meni, mitä oli opittu ja mitä seuraavana koulupäivänä tapahtuisi. Mummo saattoi minut ensimmäisellä ja toisella luokalla kouluun. Portilla vilkutettiin, kunnes pitkän päivän jälkeen taas tavattiin. Koulun jälkeen mummo paistoi maailman parhaita lettuja välipalaksi ja katsoi, että matematiikan kotitehtävät olivat oikein. Mummo halasi, silitti ja lohdutti oikeissa hetkissä.
Mummo on aina ollut näkyvästi iloinen ja ylpeä minusta, osoittanut vilpitöntä, pyyteetöntä rakkautta. Myös murrosiässä ja tiukoissa tilanteissa. Kun itse on ollut luovuttamisen rajamailla, on jo mummon katseen ajattelu saanut nousemaan kuopasta. ”Mitähän mummokin tästä ajattelisi?” kysyin monesti aikuistumisen kynnyksellä itseltäni. Rippi- ja ylioppilasjuhlat ovat olleet isovanhemmille tärkeitä tilaisuuksia, osoituksia selviytymisestä, kasvusta, osaamisesta. Mummolle on ollut tärkeää saada olla mukana.
Ja niin mummo on onneksi saanutkin: liki 90-vuotias isoäiti on saanut jakaa elämääni kanssani 42 vuoden ajan. Hän on saanut kokea valmistumiset, naimisiinmenon ja neljännen sukupolven synnyn kolmesti. Hän on saanut olla elämässämme tiiviisti mukana, hoitaa lapsiamme ja seistä rinnalla tärkeissä hetkissä. Kun kolmas lapsi, tytär, syntyi, mummo pyysi, ettemme vieläkään unohtaisi heitä – he haluavat olla mukana ja rinnalla, vaikka vanhoja jo ovatkin. Ja kun heitä huomioidaan, mummo kertoo ääneen, miten onnekas hän onkaan. Hymystä ja liikutuksen kyyneleestä silmänurkasta näen, että hetkeäkään hän ei vaihtaisi pois.
Viimeistelen väitöskirjaani, ja keskimmäinen poikamme valmistuu ammattiin ja kirjoittaa ylioppilaaksi. Mitään muuta en toivo yhtä paljon kuin sitä, että isovanhempani saavat vielä kokea sekä pojan valmistujaisjuhlat että väitöstilaisuuteni – sen he olisivat ansainneet. Hetki sitten mietin, kelle väitöskirjani omistan. Päätös syntyi nopeasti: isoäidilleni. Kiitokseksi siitä vankasta, rakkaudentäyteisestä pohjasta, jonka hän on luonut ja joka on osaltaan mahdollistanut opiskeluni.
Suurella rakkaudella
Minna
P.S. Hienointa on huomata, että nyt äitini toteuttaa samankaltaista mummoutta kuin oma isoäitini 70- ja 80-luvulla. Lapsemme saavat osakseen valtavasti rakkautta, välittämistä, kehuja, kannustusta ja silittelyä. Heidän kanssaan on tehty ja toimittu. Niissä hetkissä, kun omat voimamme vanhempina eivät riitä – tai ihan muuten vaan. Sellaisia ne mummot ovat!
Коментарі