Minulla on tosi huono itsetunto, tunnustaa lahjakas nuori minulle. Puhumme pitkään siitä, mitä itsetunto ylipäätään tarkoittaa. Se on osa persoonaa, minäkäsitystä ja mielenterveyttä. Hyvä uutinen on, että nuoren itsetunto kasvaa vielä. Se ei siis ole muuttumaton ominaisuus, vaan kehittyy ja muuttuu pikkuhiljaa.
Kinkkisempi juttu on, että itsetunnon kasvu tapahtuu aina vuorovaikutuksessa. On paljon kiinni siitä, miten ympäristö suhtautuu nuoreen eli saako hän katsoa itseään ehyestä vai rikkinäisestä peilistä. On myös virheoletus, että ihmisen itsetunto on mustavalkoinen asia jaettuna hyvään tai huonoon koriin. Kyseessä on pikemminkin ihmisen ominaisuus ja tapa suhtautua itseensä eri tilanteissa.
Pohdimme yhdessä sitä, millaista olisi itsetuntoa tukeva ajattelu. Saamme kasaan lauseita, kuten sinä riität, sinä olet tärkeä, kukaan ei ole täydellinen ja muista oppia mokistasi tyylikkäästi. Lohdutan allapäin olevaa ja huonoa itsetuntoaan miettivää nuorta. Yhtenä päivänä kaikki muuttuu paremmaksi.
On hienoa, että edessäni istuva nuori suostuu puhumaan – hänen sanojensa mukaan – tällaisen vanhan äijän kanssa. Tästä päättelen, että välillämme on luottamusta. Ehkä minä olen se turvallinen aikuinen, joka ei vain kuuntele, vaan kuulee. Se, joka vastaa ja noukkii nuorella tärkeitä asioita myös rivien väleistä. Siis huokailuista, pitkistä tauoista, mulkoilusta ja välinpitämättömältä vaikuttavasta puheesta. Ainakin olen se aikuinen, joka jaksaa muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä.
Yhtäkkiä keskustelussa tulee vastaan haastava kysymys. Nuori nostaa katseensa hiuspehkon takaa ja katsoo minua suoraan silmiin. Miten itsetunnon saa paremmaksi, hän kysyy. Mietin hetken. Vastaan, että ainakin on luotettava omiin kykyihin ja hypättävä joskus syvään päätyyn uskoen räpiköivänsä pinnalle. On kehitettävä vahvuuksiaan, sanoi joku muu siivilleen nousemisesta mitä tahansa. Siksi on hyvä opetella sanomaan napakasti ei kokiessaan ryhmäpainetta tai painostusta esimerkiksi päihteiden käyttöön.
Kiitti, sanoo teini, pistää luurit takaisin päähän ja katoaa takaisin omaan maailmaansa. Samalla viikolla saan NIKO-projektin projektipäälliköltä sähköpostiviestin. Hän pyytää minua puhumaan nuorille ja ammattilaisille huipputyypeistä ja siitä, miten nuoren itsetuntoa voi tukea. Valmistelen pitkään erilaisten koulutusten sarjaa eri ikäisille koululaisille, ammattiin opiskeleville ja opettajille.
Koulutuksissa puheenvuoroni perusviesti on, että orastava itsetunto kasvaa hyväksyvässä, huomioivassa ja välittävässä kohtaamisessa, joka toistuu nuoren mielestä riittävän usein. Yhteisessä tekemisessä tulee olla sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa. Palautteen taas tulee olla rakentavaa ja ymmärrettävässä muodossa.
Itsetunnon pohtiminen johtaa nuoren lopulta aina yhteen tärkeään kysymykseen. Olenko minä arvokas, hyväksytty ja riittävä? Se on kysymys, jota jokainen meistä kysyy ajoittain itseltään. Siksi nuoren on hyvä oppia erottamaan itseä koskevat vääristyneet oletukset. On hyvä opetella puhumaan itselleen kuin puhuisi parhaimmalle ystävälleen, joka miettii samaa kysymystä. Se kehittää itsemyötätuntoa.
Huipputyypiksi ei siis synnytä vaan kasvetaan. Itsetunto vahvistuu, kun nuori huomaa oppivansa uusia taitoja ja kykyjä. Vanhemman ja kasvattajan myönteisellä ja kiinnostuneella suhtautumisella on nuoren itsetunnolle ihmeitä tekevä vaikutus. Välillä nuoren on tärkeää voittaa itsensä ja muistaa, että hyvää itsetuntoaan etsivä nuori on lähtökohtaisesti huipputyyppi.
Jan Holmberg