• Minna

Primitiivireaktio – äitiyden alkukantaisin olemus


Tiedätkö sen tunteen, kun kolmen minuutin sisällä kotiin saapumisestasi, eteisen raivattuasi, vessan vedettyäsi ja keittiön pöytätason siistittyäsi, yksi tahtoo rahaa, toinen tiedustelee päivän ruokalistaa ja kolmas vääntää toista päivää siitä, voiko ulkovaatteet jo vaihtaa shortseihin ja t-paitaan? Olet tuskin ehtinyt heitä sanomaan, kun kompastut kenkiin, reppuihin ja pyykkikasoihin. Viitenä arkipäivänä olet kehottanut koulutehtävien pariin ja oman huoneen siivoamiseen. Tulos nolla. Olet laskenut kymmeneen ja hengitellyt rauhallisesti sisään ja ulos. Ja sama alusta, seitsemän päivää viikossa ja 52 viikkoa vuodessa. Tunnistatko tilanteen?

Näissä tilanteissa, aina säännöllisesti tietyn ajanjakson välein, jonkinlainen alkukantainen itseään ja omaa reviiriään puolustava otus herää sinussa. Takana on pitkä ja väsyttävä työviikko, edessä vielä pidemmältä tuntuva, arkirutiinit katkaiseva viikonloppu. Tieto myös siitä, etteivät viikonloput perheenäitejä juurikaan kosketa. Päässä kihisee, sydän hakkaa, kädet puristuvat nyrkkiin. Kohta räjähtää.

Primitiivireaktio. On kuin raivo vyöryisi ylitse hyökyaaltona, jota ei voi mitenkään pysäyttää.

Pahinta näissä hetkissä on, kun lähtee mukaan lapsen tai teini-ikäisen kanssa mellastamiseen – yhtäkkiä sitä löytää itsensä kinastelemasta tai huutamasta kilpaa jostain jonninjoutavasta. Täyden raivon partaalla. Toivotonta. Ja samaan aikaan täysin samalla – alhaisella ja lapsellisella – levelillä toimimista. Aikuisena sitä pitäisi pystyä hillitsemään itsensä, mutta primitiivireaktio vie mennessään. Se on niin alkukantainen, "selkäytimestä lähtevä" reaktio, ettei aikuisharkintakaan ehdi kontrolloimaan sitä.

Mutta eiväthän hyvät äidit raivostu lapsilleen?

Raivostuvat. Lapsen ja nuoren jokainen ikä- ja kasvuvaihe haastaa vanhempia, erityisesti äitejä: pieni lapsi on riippuvainen kasvattajastaan ja harjoittelee elämää tunteillaan ja tahtomisellaan, nuoret taas pyrkivät itsenäistymään ja irrottautumaan vanhemmistaan, he etsivät uhmaten omaa paikkaansa. Kaikkeen tähän lapsi ja nuori tarvitsee peilin, jonka kautta nähdä omaa kasvavaa itseään. Tuo peili on useimmiten äiti. On siis varsin selvää, että erityisesti väsyneenä ja kuormittuneena joskus hermostuu.

Sitä paitsi aggressio on osa terveen ihmisen tunnemaailmaa. Aggression tunteeseen liittyy usein monia muita voimakkaita tunnelatauksia, kuten raivoa, häpeää, kateutta, pettymystä, toivottomuutta tai surua. Viha ja raivo taas liittyvät olennaisesti ihmisen sisäiseen tunne- ja käyttäytymissäätelyyn. Niiden avulla ihminen havaitsee itselle tärkeitä asioita, omia rajojaan ja tarpeitaan sekä asioita, joita ei siedä tai hyväksy.

Muistan aina erään lastenpsykiatrin sanat siitä, että tasapainoisessa ja välittävässä kodissa kaikki tunteet ovat sallittuja. Ketään ei toki saa satuttaa, ja sanojaan voisi hieman harjoitella harkitsemaan, mutta vihainen saa olla. Lisäksi on upeaa, jos perheessä osataan pyytää anteeksi. Se on pieni, mutta elintärkeä sana, jonka tulisi löytyä jokaisen lapsen, nuoren ja aikuisen sanavarastosta. Sen käyttö on sallittua!

Tiedättehän sen hetken, kun kaksi minuuttia primitiivipurkauksen jälkeen omatunto ja järki huutavat kilpaa. Mitä mä nyt tällaisesta…. Se on se kohta, jossa on hyvä kääntyä kannoillaan ja pyytää anteeksi. Ja jos voimavarat riittävät, voi vähän selittää hermostumisen syytä niille perheenjäsenille, jotka eivät sitä ehkä rivienvälistä ymmärtäneet.

Omien toimintatapojen tarkastelu auttaa kehittymään riitelyssä ja raivon tunteessakin. Liki 20 vuotta äitinä, 23 vuotta parisuhteessa ja 19 vuotta avioliitossa ovat opettaneet paljon niin itsestä kuin lapsista ja miehistäkin. Paras oppi, jota olen jo osannut viimeisen viiden vuoden ajan käyttääkin, on ammennettu viisaalta aviomieheltä. Se menee näin: ”Älä lähde tuohon veivaamiseen mukaan”. Olen myös oppinut noudattamaan erityisesti kuopuksen kanssa vanhaa ajatusta siitä, että aikuisena voi valita taistelunsa. Kannattaako lähteä jankuttamaan siitä, minkä pipon lapsi laittaa päähänsä?

Toivottavasti tunnistit edes osan tilanteista, ja primitiivireaktio tuntui edes jollakin tasolla tutulta. Kamalinta on, jos olenkin ainut näin kokeva aikuistumisen kynnyksellä olevien nuorten ja ekaluokkaa käyvän tyttären äiti. Joudun usein muistuttamaan itselleni, että minä riitän. Vaikka perusiloisena ja optimistina välillä vituttaakin. Kaikki tunteet ovat sallittuja.

Minna

Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella.

#primitiivireaktio #äitiys #raivo #nuoret #lapset #anteeksi

© 2018 Lounais-Suomen Syöpäyhdistys