Olen mieheni työpaikan pikkujoulu- ja vuosijuhlissa. Kohotamme maljan uutterille työntekijöille, hyvin menneelle vuodelle ja tulevalle toimintakaudelle. Kun katson ympärilleni, näen satapäisen joukon, josta ainakin puolet on nuoria miehiä, jopa selvästi alle 30-vuotiaita. Heillä on avecit mukanaan ja työelämää edessään vielä kymmeniä vuosia. Katson ihaillen johtoryhmää – he ovat uskaltaneet antaa mahdollisuuden näille nuorille konkreettisen työn tekijöille, heille, joilla on koko elämä vielä edessään. Juhlapuheissa kiitetään jokaista, jokaisella on merkitys, jokainen tulee nähdyksi. He osaavat ja heitä tarvitaan.
Oma keskimmäisemme – ammattikoulututkintoa kaksoistutkintona suorittava – on kahdeksan viikon työharjoittelussa miehen työpaikalla. Hän työskenteli myös kesällä samassa paikassa. Useat työyhteisön nuorista vakituisista työntekijöistä käyvät maljojen kilistelyn jälkeen pöydässämme ja kehuvat poikaa. Hän on uuttera, aikaansaava, osaava ja aina hymyssä suin. Hänen työmoraalinsa on ”korkeempi ku koskaan ollaan nähty!” ja hän ”on tosi upea nuori!” En saa sanaa suustani, vaikka pitäisi kiljua riemusta. Sydän on pakahtua. Itku kurkussa. Sanon hymyillen vain kiitos. Näen miehen katseessa ylpeyttä.
Juhlien jälkeisenä aamuna aamukahvia juodessani pohdin vielä tätä työyhteisöä, nuoria ja omaa työharjoittelijaamme. Hänellä on kaikki hyvin. Hän on saanut hyvät eväät elämään, rakastavan perheen, sukulaisturvaverkoston, puhtaat vaatteet, ruokaa nälkäänsä ja tukea valintoihinsa. Hän on saavuttanut toivomansa opiskelupaikan ja omaa laajan ystäväpiirin. Hänellä on harrastuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia.
Yhteiskunnassamme on kuitenkin 160 000 nuorta vaarassa syrjäytyä. Syrjäytymisen taustalla on monia syitä: koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, taloudellisia pulmia tai vaikeuksia perheen kanssa. Moni kärsii mielenterveys- ja päihdeongelmista ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Moni voi pahoin.
Muistan samalla keskustelun NIKO-projektin sidosryhmien edustajien kanssa: yhä useampi ammattikoululainen voi huonosti, jää vaille minkäänlaista kotitukea, vanhemmuutta ja toistaa vanhemmiltaan malliopittua tapaa elää. Tapaa, joka ei ole ”kovin kummoinen”, elämää tukeva tai terveyttä ylläpitävä. Kaikki eivät tule nähdyksi, mikä on normaalin kehityksen, kasvun ja selviytymisen edellytys. Nuori saattaa kokea, että tulevaisuus on toivoton eikä hänellä ole syytä elää.
Kun syy elää katoaa, nuori tarvitsee apua. Aikuisen, joka välittää, luo toivoa ja auttaa selvittämään kasautuneet ongelmat yksi kerrallaan. Helsingin Diakonissalaitos (HDL) käynnisti syksyn aikana Syy elää -kampanjan, jonka tavoitteena on, että yhä useampi nuori saa apua ja tukea, löytää omat voimavaransa sekä oman paikkansa yhteiskunnassa. Jo yksikin kohtaaminen turvallisen aikuisen kanssa voi muuttaa elämän suunnan. Aina on toivoa!
NIKO haastaa teidät kaikki mukaan kohtaamaan nuoria ja antamaan joulun parhaan lahjan: nuorelle syyn elää. Siis aikuisen, joka yhdessä nuoren kanssa valaa toivoa tulevaisuuteen. Lahjoituksen voi tehdä helposti verkkolahjoituksena tai suoraan keräystilille: FI85 2065 1800 1084 62, viestikenttään teksti ”Lahjoitus nuorille”.
Joulun ainoa toiveeni on, ettei kenenkään elämä olisi ehkä.
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa 2017 vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!