Tapaan kuntosalin pukuhuoneessa treenikaverini, iloisen ja energisen Riikan. Riikka huokaisee, ja taidan siinä minäkin vähän huokaista samalla ikään kuin tervehdykseksi. Riikka jatkaa sanomalla, että nyt alkaa jaksaminen olla äärirajoilla ”noitten nuorten kanssa”.
Lenkkitossujani sitoessani katseemme kohtaavat ja pääsen minäkin julistamaan, miten tunne on ihan yhteinen – kesälomaa on takana kaksi viikkoa, huoneet ovat suoraan helvetistä, tai pikemminkin kaatopaikalta, keittiön kaapeista on lautaset hävinneet jo toisen viikon kohdalla, likaisia sukkia lojuu eteisestä kodinhoitohuoneen perukoille ja ruoka on joko loppu tai aina ala-arvoista. Kesätyö on suoraan helvetistä ja kotiintuloajat aivan jäätävät. Kyllähän nyt lomalla pitäisi saada valvoa viiteen aamulla ja nukkua sitten kolmeen iltapäivällä. Se se vasta on lomaa. Ja olisi kiva, jos muut eivät metelöisi ennen kahta, jotta saisi nukuttua.
Niin. Ei ole helppoa olla 16 ja elämä edessä. Naurahdamme yhdessä ja pohdimme, miten nämä sankarit tulevat selviämään elokuussa koulujen alusta, saati myöhemmin työelämästä? Ja miten vaikeaa on kuusitoistavuotiaana tajuta, että elämä se on tässä muillakin elettävänä. Ja loma. Sellainen loma, jossa herätään automaattisesti kuuden ja kahdeksan välillä ja jonka aikana siivotaan huusholli, käydään pyöräretkellä, kirjastossa ja torilla. Istutaan terassilla kahvikuppi kädessä ja ihaillaan istutettuja kukkia, grillataan ja käydään sukulaisten mökillä. Kaikki ennen kolmea iltapäivällä.
Ja joskus olisi kiva itsekin kutsua kavereita kylään viihdykkeeksi. Mutta kun ei kehtaa. Koti on murkkujen huoneiden osalta kuin rytökärpän pesä. Jääkaappi, pakastin ja varaston jääkaappi syöty tyhjäksi siltäkin osalta, mitä oli ajatellut tarjota mahdollisille vieraille. Pakkaukset on kuitenkin maltettu jättää paikoilleen. Jos ei ole muuta löydetty, on voitaikinakin ensin kaivettu esiin, sitten valmistettu mikrossa (!) ja syöty Nutellan kanssa pahimpaan (ja loppumattomaan) nälkään.
Ehdimme pohtia yöseikkailut, mopoautoilut, ylikasvaneet hapsuhiukset ja hankintalistat lukion alkua ajatellen. Rahan menoa ei voi estää. Pohdimme ratkaisuja ja tekemättömiä kotitöitä, vertailemme kokemuksia ja ihmettelemme maailman, etenkin nuorison, meininkiä. Nyökkäämme, kun jokin osuu täydellisesti. Jaamme kokemuksia avoimesti ja haukottelemme ”yhteen ääneen” – ei ole helppoa kellään!
Messengerissä voi vaan laittaa viestin siitä, ettei jaksa enää yhtään eikä ketään, ja tietää, että toinen ymmärtää. Voi häpeilemättä kertoa omasta arjestaan hiekkaisessa eteisessä kahdeksan (koon 45) kenkäparin keskellä ja kiroilla, kun siltä tuntuu. Ja usein tuntuu. Ette usko, miten huojentavaa.
Kohta meitä jo hymyilyttää. On ne niin velikultia. Joskus pääsemme nuoren maailman muudiin ja osaamme jopa nauraa kaikelle hulluudelle. Pääsen vielä juuri ennen treenin alkua, musiikin jo soidessa, sanomaan Riikalle, että keskimmäinen poika sentään siivoaa omat jälkensä, ”…ja sit se sanoo kiitos oikeassa paikassa, kun on jotain saanut”. Tai ruoka on ollut maittavaa. Ruoka on maittavaa ehkä noin kerran kuussa, mutta viikoittain saan kiitoksen, kun bensatankin on saanut taas täytettyä. Riikka nyökkää ja näyttää peukkua.
Näistä hetkistä me ammennamme Riikan kanssa ja jaksamme lähteä hymyillen kotiin. Hauskinta tässä on, että nykyään nuoremme ovat kavereita ja saan säännöllisesti terveisiä Riikan pojalta. Onko hienompaa?
Riikka, haluan, että tiedät, miten tärkeä olet. Ihan viis kautta viis, kuten nuoret asian ilmaisisivat. En malttaisi odottaa, että taas treeneissä tapaamme!
Minna
Minna Salakari on aamuihminen täynnä ideoita. Hän rakastaa kesäiltojen valoa männyn rungossa ja pitkiä kahvihetkiä hiljaisuudessa, sekä haasteita, joista maaliskuussa vastaanotti suurimman: Minna toimii NIKO-projektin projektipäällikkönä, kohtaa terveydenedistämistyössä nuoria ja heidän lähiaikuisiaan Varsinais-Suomen alueella. Minna on terveydenedistämisen ja syövän ennaltaehkäisyn asiantuntija, jolta voit kysyä ihan mitä vaan!